Muistumia vanhusten laitoshoidosta Lohjalla 60-70-luvulta
Nykyisen Palvelukeskuksen paikalla hoidettiin vanhuksia kahdessa talossa, joista pääosin isossa Punaisessa talossa olin hoitajana 7 vuotta. Rakennus oli alun perin tehty vaivaistaloksi v.1887 ja v. 1902 se sai Punaisen talon asunsa.
Olosuhteet olivat nykyhoitoon verrattuna kovin toisenlaiset. Tulee mieleen talon hyödyt ja ongelmat. Kaksi sisäänkäyntiä oli kadun puolella ja kolmas, keittiön ovi pihan puolella. Ylhäällä oli asuntoja, pukukoppimme ja vintti, jossa varastoitiin mm. vaippoja, vanhaa tavaraa ja asukkaitten jäämistöä.
Kanslia, päiväsali ja keittiö olivat talon sykkivät sydämet. Pieniä yhden tai kahdenhengen huoneita oli käytävän molemmin puolin. Rautasängyt seinustoilla olivat matalia, vailla pyöriä. Vain joistakin sai nostettua pääpuolta koholle.
Harva asukas oli täysin omatoiminen ja hoitajien työ oli hyvinkin raskasta. Vaippashow oli ihan toista, kuin tänä päivänä ja pyykin käsittely lisäsi hoitajien työtä. Asukas saattoi liikkua kelkan tai haarakepin avulla, osaa kuljetettiin pyörätuolilla. Yhteiset wc-tilat olivat käytävällä ja suihkuhuoneena tavallinen huone, jonne oli hankala viedä vuodepotilas kapean oven kautta rullavuoteella. Osa saatiin autettuna tai nostettiin ammeeseen. Vuorossa oleva kylvettäjä pitkässä esiliinassa, talon saappaissa tai paljain jaloin pesi potilaat ja oli kovilla työssään. Huoneessa oli vain ikkunatuuletus ja ruudut olivat sameina höyrystä. Palkitsevaa oli kiitos tai tyytyväinen katse hyvästä olosta. Eräs kylvetetty totesi pesijälle kerran, ettei häntä ole oman äidin kylvettämisen jälkeen kukaan näin pessyt.
Keskiviikkoisin suihkutettiin mahdollisimman moni asukas ennen aamun lääkärin kiertoa ja paikat piti olla silloin tip top; huoneet tuuletettuina, peitteet suorina, tyynyt pöyhittyinä ja vanhusten hiukset kammattuina. Olin mukana aamutöissä, kunnes kiirehdin siistiytymään kiertoa varten. Uutena ja outona pesin käteni kanslian lavuaarilla. Osastonhoitaja Liisa oli kauhuissaan sen huomattuaan. Hän kun oli juuri pessyt, kuivannut ja kiillottanut altaan puhtaaksi, vaihtanut ja viikannut puhtaan kangaspyyhkeen naulaan tohtori Koposta varten. Kierto vähän jännittikin nuorta hoitajaa.
Hoito oli ihmisläheistä, asukkaat tunnettiin ja omaisensakin jollain lailla. Oli runoilija V.E. Törmäsen, mm. Hymyilevän harjun ja Tunturilauluja kirjoittaneen miehen puoliso, paikallisen poliitikko Walleniuksen äiti, ja eräs vanha opettaja. Oli myös sellaisia, joilla ei käynyt ainuttakaan vierasta, mm. eräs karjalaismummo, hiljainen ja arka Anni. Vuoteensa oli aina siisti. Hän istui huivi päässä yleensä huoneensa puutuolilla tai vuoteella, näpräsi esiliinaansa ja kävi päiväsalissa vain syömässä ja kahvilla. Annilla oli omat rituaalinsa iltaisin kenties pahoja muistoja torjuakseen.
Päiväsalin toisella puolella oli miehiä, mm. sokea ja huonokuuloinen, kumaraan painunut, hyväntuulinen ja hymyilevällä äänellä puhuva Kustu, joka soitti viulua ja kävi usein tupakalla. Hän pääsi sinne seiniä pitkin keltaisin sormenpäin tunnustellen yksin ja oli huolellinen tupakan kanssa. Tuskin kukaan voi tänä päivänä kuvitella sen tupakkahuoneen hajua. Kustulla oli omaisia, jotka vierailivat talossa säännöllisesti, mukanaan herttainen pikkutyttö ja silloin usein viulu soi, vaikka jo vähän särkyneellä äänellään. Miehistä pari kävi kaupungilla ja toinen vähän ”maisteli” reissuillaan. Johtajattaren tehtävä oli siitä häntä ojentaa. Toinen liikkuvainen oli entinen laivakokki, värikäs, sosiaalinen ja energinen Dendri. Bonjour madame kuului kohtelias tervehdys usein. Tuttujakin hänellä kaupungilla oli ja kokkina hän ymmärsi ruoka-ainesten päälle, mm. keräsi puistoista ja nurmikoilta mustesieniä. Itselläni on yhä tallessa Dendrin maukkaan kalakeiton ohje, sitä hän meille kerran keitti. Kävelin kovilla pakkasillakin työmatkani Ojamonkankaalta ja kerran Dendri toi minulle paksut valkeat sukat, jotka piti ehdottomasti sovittaa, asiallisesti tietenkin, herrasmieshän Dendri oli.
Päiväsaliin vietiin kaikki kynnelle kykenevät aamupäivällä pesujen jälkeen päivävaatteisiin puettuina. Siellä syötiin päiväruoka, osa söi itse, osa vuoteessaan tai syötettiin. Jotkut juttelivat keskenään, osa puhui itsekseen, joku seurasi pihan kulkijoita kulkijoita ja kertoi toisille näkemästään. Oli kodinomaista, ikkunoissa kauniit kudotut punavalkeat verhot, suuria kasveja pylväillä, pari keinutuolia ja seinänvierustoilla tukevia valkeita käsinojallisia puutuoleja. Keskellä oli pitkä pöytä, sillä usein karjalakuvioinen kaitaliina, kukkia ja pikkutuolit ympärillä. Kuunneltiin radiota, mutta televisiokin oli ja elävästi muistan, miten kaikki yhdessä jännitettiin Lasse Virenin voittojuoksua. Talossa kävi laulajia, pieniä kuoroja ja tietysti seurakunta tervehtimässä syntymäpäiväsankarit, pitämässä hartauksia ja tilanteen tullen jakamassa ehtoollisen. Kirkkoherra Kari Porran kanssa muistan olleeni mukana Alatalossa tällaisessa yksityisessä tilanteessa avustamassa. Valkea liina laitettiin pienelle pöydälle, kynttilä palamaan, radio kiinni. Ehtoollisvälineet olivat kauniissa matkarasiassa, laulettiin yhdessä virsi. Yksi pitkä elämä oli päättymässä.
Jouluna Punaisen talon päiväsali oli juhlava, iso kuusi ja katosta riippui valtava havukranssi. Punaiset tontut hyppivät seinustoilla ja Joulupukki tietysti kävi myös.
Alatalossa, samassa pihapiirissä asukkaita oli ehkä 16 ja siellä oma henkilökunta. Yksi pariskuntakin siellä oli ja heillä oma kahdenhengen huone. Lähes kaikki työ siellä näkyi ja kuului, ovet olivat melkein aina auki ja hoitajat olivat aina ”kuulolla”, mutta niin myös monet asukkaat. Heitä puhuteltiin enimmäkseen etunimillä. Ylä- ja Alatalon yököt kävivät puolin ja toisin auttamassa kääntämisissä ja joivat kahvinsa yhdessä. Aamutyöläisiä jouduttaakseen he tekivät monia asioita valmiiksi.
Alatalo oli ahdas, tilat yhtä lailla epäkäytännölliset ja työ fyysisesti hyvin raskasta. Hoitoapulaisia oli kaikissa taloissa ja heillä oli suuri vastuu yövuoroissa yksinään, kun apuhoitajia ei kaikkiin vuoroihin riittänyt. Moni sen ajan hoitaja kärsi ja kärsii selkävaivoista, vakavistakin. Talonmies Martti Malmströmin työ oli monipuolinen. Hän oli tarvittaessa nostoapuna myös kylvetyksessä. Kesäksi talonmies järjesti kulkusillan portaisiin, sen avulla asukkeja saatiin vietyä ulos. Asukkaitten pienetkin toiveet koitettiin täyttää. Yksi hoitaja muisteli erään mummun pyyntöä, ”saada vielä kerran astua vihreälle nurmelle” ja sen toiveen hoitaja toteutti. Alatalossa muistettiin äitienpäivänä kaikkia äitejä aamiaisella huoneeseen ja kaikki saivat ruusun.
Ojamon vanhainkodissa, ns.Laguksen talossa, jonkun matkan päässä oli kymmenkunta parempikuntoista asukasta ja sairaanhoitaja kävi siellä vain tarvittaessa. Heitä hoiti yläkerrassa asuva apuhoitaja, hoitoapulaiset ja ruoasta vastasi oma keittäjä. Johtajatar Mirjam Kesonen piti huolta kaikista kolmesta yksiköstä hallinnollisesti. Hän liikkui tummanvihreällä kuplavolkkarillaan, hoitaen talojen asioita, hankinnat, yhteydet kaupungin kanssa ja oli meille oikea ”emo”, jonka antaumuksellisen johtamisen ansiota talon hyvä henki varmasti oli. Hänkin asui Laguksen yläkerrassa ollen lähes aina tavattavissa. Hän oli Karjalan evakkoja niin kuin Alatalon apuhoitaja Lahjakin. Siksipä oma murteeni ei taloissa nuorta hoitajaa hävettänyt, kun mie ja sie kuului puheessa usein.
Punaisessa talossa oli keittiö ylä- ja alatalolaisia varten, oli tarkka Marjatta-emäntä keittäjineen, mainio Liisa ja hymyilevä Bertta. Ruoka oli hyvää kotiruokaa, huonohampaisille suunniteltua. Yksi asukkaitten suosikeista oli Airi Lindholmin keittämä paikallinen herkku, Inkoon puuro. Jos sitä jäi tähteeksi, tarjottiin loppu seuraavana päivänä paistettuna, jolloin se oli erityisen maistuvaa.
Joskus talossa myös hassuteltiin. Kerran keittiön Liisa yhden hoitajan kanssa puki itsensä mustiin jätesäkkeihin ja pussihyppely sai päiväsalissa huikeat naurut aikaan.
Siihen aikaan tupakoitiin melko paljon, hoitajistakin osa. Hengähdystaukoa, keskinäistä raporttia ja työn suunnittelua hoidettiin, omia kuulumisia, iloja ja surujakin jaettiin tupakoivien joukossa suihkuhuoneessa. Passiivista altistusta tupakalle tuli samalla itsellekin.
Oma aikani talossa loppui v.1976 äitiyslomalle jäädessäni. Lämpimät muistot jäivät ihmisläheisestä vanhustyöstä. Yhdessä osastonhoitaja Aila Lahnuskarin ja apuhoitaja Anneli Teperin kanssa näitä menneitä muistelimme. Punaisen talon alkuhistoria on tarkistettu Torsti Saloselta.
1980-luvun alussa Lohjalla kääntyi uusi lehti vanhusten hoidossa ja talot purettiin Palvelukeskuksen tieltä.
Teksti ja kuvat: Aila Murtovuori
